Johan Haartman - Suomen lääketieteen isä

Kirjoittaneet: Matti Haltia ja Antti Vaheri

Johan Haartman (1725-1787) on Suomen lääketieteen ja lääkintälaitoksen varhaishistorian keskeisin vaikuttaja, jonka elämästä on julkaistu useita kuvauksia (mm. Rabbe 1853 ja 1854, Fagerlund ja Tigerstedt 1890, Klossner 1956, Railo 1995). Siitä huolimatta vain harva nykysuomalainen tietää, miksi Haartmania on kutsuttu "Suomen lääketieteen isäksi" tai miksi Helsingin Meilahden lääketieteellistä kampusta halkova katu on nimetty Haartmaninkaduksi ja Helsingin yliopiston kliinisteoreettinen laitos Haartman-instituutiksi. Tämän vuoksi haluamme tuoda nykyisen lääkäripolven tietoon Johan Haartmanin mittavan elämäntyön lääkärinä, eläinlääkärinä, kansanvalistajana, yliopistomiehenä ja lahjoittajana. Kuvia Johan Haartmanista ei tiettävästi ole säilynyt, sen sijaan kylläkin joukko alkuperäisiä käsikirjoituksia nimikirjoituksineen.

Perhetausta, opinnot ja opettajat

Johan Johansson Haartman syntyi 19.9.1725 Paimion pappilassa Turun akatemian logiikan ja metafysiikan ja sittemmin teologian professorin Johan Haartmanin ja Finströmin kirkkoherran tyttären Maria Sundeniuksen nuorimpana poikana. Hän kirjoittautui 1741 Turun akatemiaan mutta joutui jo seuraavana vuonna pakenemaan hattujen sotaa seurannutta venäläismiehitystä Tukholmaan. Siellä Haartman toimi 1743-1747 oppilaana amiraliteetin apteekkarin Johan Salbergin Morianen-apteekissa. Hän täydensi vielä tietojaan Upsalan yliopistossa aikomuksenaan hankkia privilegio uuden apteekin perustamiseksi Turkuun. Hanke kuitenkin kilpistyi mm. Haartmanin varattomuuteen ja Collegium Medicumin penseyteen. Apteekkarihaaveiden kariuduttua Haartmanin entinen luonnontieteen opettaja Turun akatemiassa, tällä välin teologian professoriksi ja sittemmin Turun piispaksi ylennyt Johannes Browallius neuvoi Haartmania suuntautumaan lääketieteeseen ja suositteli opiskelukaupungiksi Upsalaa Turun sijasta.

Aina 1700-luvun puoliväliin asti Turun akatemian lääketieteen professorit olivat saaneet koulutuksensa pääasiassa Hollannin yliopistoissa, samoin Ruotsi-Suomen kahden muunkin yliopiston Upsalan ja Lundin lääketieteen professorit. 1700-luvun puolivälissä lääketieteen opetuksen taso nimenomaan Upsalassa oli kuitenkin merkittävästi kohonnut lähinnä kahden etevän ja energisen miehen ansiosta. Carl Linnaeus (1707-1778), aateloituna von Linné, sai jo nuorena maailmanmaineen kasvitieteilijänä ja etenkin luonnontieteellistä systematiikkaa käsittelevillä teoksillaan (mm. Systema naturae ja Species plantarum). Hollannin Harderwijkin yliopistossa väitellyt Linné nimitettiin Upsalan lääketieteen professoriksi 1741. Perusteellisten ulkomaisten opintojen jälkeen Upsalan yliopiston professoriksi vuotta aikaisemmin nimitetty Nils Rosén (1706-1773), aateloituna Rosén von Rosenstein, taas edusti korkeaa tasoa kliinisessä lääketieteessä. Johan Haartman noudattikin Browalliuksen viisasta neuvoa ja palasi v. 1749 Upsalaan, nyt lääketiedettä opiskelemaan. Hän suoritti siellä lääketieteen opintoihin kuuluvan filosofian kandidaatin tutkinnon 1752 ja pikavauhtia myös lääketieteen kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot 1753. Näihin aikoihin hän sairasti pitkään keuhkotulehdusta, ehkä tuberkuloosia, josta hän katsoi parantuneensa vuohenmaitoa juomalla. Kasvitiede kuului tuohon aikaan oleellisena osana lääketieteen opintoihin, ja Haartman väitteli jo 1751 Linnén johdolla kasvitieteellisestä aiheesta De plantis hybridis ja 1754 aiempiin apteekkiopintoihinsa liittyvästä teemasta De idea pharmacopoeae reformatae Rosénin toimiessa preeseksenä.

Linnén esimerkkiä noudattaen ja hänen tukemanaan Haartman loi jo Upsalan-aikanaan suhteet valtakunnan korkeimpiin piireihin. Hän lahjoitti keräämänsä 1200-lajisen kotimaisen hyönteiskokoelman valistushenkisen ja tieteistä kiinnostuneen kuningatar Loviisa Ulriikan (Preussin Fredrik Suuren sisaren) juuri perustamaan "luonnontieteelliseen kabinettiin" ja sai Linnén suosituksesta osallistua luonnontieteilijänä kreivi Carl Gustaf Tessinin - johtavan valtiomiehen ja mm. Turun akatemian kanslerin - Keski-Ruotsiin suuntautuneeseen tutkimusmatkaan. Kreivitär Tessinin toivomuksesta Haartman käänsi Linnén kasvijärjestelmän latinasta ruotsiksi. Tämä käännös julkaistiin sittemmin kahtenakin painoksena.

Lääkäri, kansanvalistaja, sairaalalaitoksemme perustaja

Suoritettuaan lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Haartman avusti opettajaansa Rosénia tämän sairaskäynneillä. Jo kevätkaudella 1754 hänet nimitettiin - jälleen Linnén suosituksesta - edellisvuonna perustettuun Turun ja Porin läänin piirilääkärin (provincialmedicus) virkaan, jota hän ryhtyi hoitamaan elokuussa mitä suurimmalla tarmolla. Hän matkusteli omalla kustannuksellaan tutustuakseen perusteellisesti piiriinsä ja sen usein vanhakantaisiin ja epäluuloisiin asukkaisiin ja vakuuttaakseen nämä sekä halustaan että kyvystään auttaa heitä lääketieteen keinoin.

Koko valtakunnan kannalta uraauurtavaa työtä kansan valistamiseksi Haartman teki kirjoittamalla ruotsinkielisen, maallikoiden ymmärrettävissä olevan lääkärikirjan tavallisimmista sairauksista ja niiden hoidosta (Tydelig underrättelse om de mäst gångbara sjukdomars igenkännande och motande… 1759). Kirjan vuonna 1765 ilmestyneestä toisesta painoksesta 1 200 kappaletta jaettiin Ruotsin ja Suomen hiippakuntien papistolle opastukseksi kansan terveyden- ja sairaanhoidossa. Lääkäreiden puuttuessa terveysvalistus ja sosiaalitoimi olivat edelleenkin pitkälti papiston varassa. Tietosanakirjan tapaan aakkosjärjestyksessä olevat hakusanat - mm. tautien, oireiden ja rohdoskasvien nimet - on teoksessa annettu latinan, ruotsin ja suomen kielellä. Siis jo Haartman aloitti suomenkielisten lääketieteellisten termien vakiinnuttamisen, jota 125-vuotias Duodecim-seura on sittemmin menestyksekkäästi jatkanut.

Haartmanin toinen merkittävä saavutus kansanterveyden edistämisessä oli variolaatiotoiminnan käynnistäminen ensimmäisenä Ruotsi-Suomessa. Isorokko oli 1700-luvulla tärkeimpiä kuolinsyitä Euroopassa, jossa siihen arvioidaan menehtyneen 45 miljoonaa ihmistä, vähäväkisessä Suomessakin vuosittain tuhansia. Ainoa tunnettu keino torjua isorokkoa oli variolaatio, Kiinassa jo tuhansia vuosia käytössä ollut tapa aiheuttaa lievä rokko esimerkiksi siirtämällä isorokkoisen rakkulanestettä ihonaarmuun tai sieraimiin. Variolaatioon liittyi noin 0,5 %:n kuolleisuus, mutta se suojasi isorokolta, jossa kuolleisuus oli noin 20-30 %. Variolaation toi Eurooppaan Englannin Konstantinopolin-lähettilään puoliso Lady Montagu, joka v. 1717 rokotti lapsensa. Turun akatemian lääketieteen professori Herman Spöring oli kirjoittanut variolaatiosta jo 1737 mutta ei ilmeisesti kokeillut menetelmää käytännössä, ja vielä 1750-luvun Turussa isorokko oli lähes jokasyksyinen vieras. Kun epidemia jälleen saavutti Turun 1754, juuri piirilääkäriksi nimitetty tarmokas Haartman ryhtyi toimeen ja suojasi variolaatiolla ensimmäiseksi Spöringin seuraajan professori Johan Lechen tyttären Marian 19.11.1754 hyvällä menestyksellä. Lechen kolme muuta rokottamatonta lasta sairastui, ja yksi heistä kuoli isorokkoon. Haartman rokotti kertomansa mukaan 82 henkeä, niin säätyläisiä kuin rahvasta. Variolaatio tuli pian laajalti käyttöön Suomessa ja aloitettiin kolme vuotta myöhemmin 1757 Ruotsissa. Brittiläisen Edward Jennerin 1796 keksimä keino käyttää toista ortopoxvirusta lehmärokkovirusta isorokon profylaksiaan otettiin Suomessa käyttöön 1802.

Haartmanin kolmas suuri ansio oli Suomen ensimmäisen varsinaisen sairaanhoitolaitoksen ja akateemisen opetussairaalan perustaminen. Turussa ainakin 1300-luvulta toimineet Pyhän Yrjänän hospitaali ja Pyhän Hengen huone ja niiden seuraajat, mm. Seilin hospitaali Nauvossa, olivat olleet pelkkiä lepraisten, vanhusten, vammaisten ja kroonisista sairauksista kärsivien potilaiden eristys- ja säilytyslaitoksia vailla lääkäreitä tai lääketieteellisiä hoitoyrityksiä. Poikkeuksena olivat professori Elias Tillandzin 1600-luvulla käynnistämät vesihoidot Kupittaan lähteellä (Haltia 1963). Ruotsi-Suomen ensimmäinen moderni sairaala Serafimerlasarettet oli avattu Tukholmassa 1752, mikä herätti ajatuksen sairaalan perustamisesta myös Suomen Turkuun. Hanketta ajoivat mm. Turun akatemian lääketieteen professori Johan Leche ja erityisellä innolla Johan Haartman, joka suunnitteli laitosta nimenomaan akatemian opetussairaalaksi. Monista vastuksista huolimatta Turun lääninlasaretti valmistui valtakunnan toisena varsinaisena sairaalana 1759, ja Haartman nimitettiin sen ensimmäiseksi lääkäriksi. Sairaalassa oli aluksi yhdeksän paikkaa (Klossner 1956); noin 1784 valmistuneessa uudessa rakennuksessa tilaa oli enemmän. Alle nelivuotiaita lapsia ja yli 50-vuotiaita ei otettu hoidettaviksi. Henkilökunta käsitti lääkärin ohella taloudenhoitajan, sairaanhoitajan (sjukwakterska), rengin ja sairaala-apulaisen (piga). Lasaretti toimi aluksi varsin tilapäisen rahoituksen varassa (pakolliset kontingentit, kolehdit, arpajaiset, lahjoitukset, keräykset). Turun palon jälkeen 1827 lääketieteen akateeminen opetus siirtyi yliopiston myötä Helsinkiin, jossa Haartmanin opetussairaalan perinteitä jatkaa Helsingin yliopistollinen keskussairaala.

Piirilääkärin ja sairaalan toiminta edellytti asianmukaista lääkehuoltoa. Apteekkarin koulutuksen saanut Haartman oli tyytymätön Turun ainoan apteekin tarjoamiin palveluihin ja ryhtyi toimeen akatemian oman apteekin perustamiseksi. Hanke toteutui v. 1755, jolloin hän sai Porvoon apteekkarin Lars von Mellinin siirtymään Turkuun. Juuri 250-vuotisjuhliaan viettänyt valtakunnallinen ja maan rajojen ulkopuolellekin levittäytynyt Yliopiston Apteekki on vaikuttanut merkittävästi Suomen lääkehuollon kehitykseen ja saa siis kiittää alun perin apteekkariksi aikonutta Johan Haartmania syntymästään (Muiluvuori 2005).

Eläinlääketieteen uranuurtaja Suomessa

Suomen karjataloutta vaivasi 1700-luvun alkupuolella laajalle levinnyt karjarutto (boskapspesten), joka nykykäsityksen mukaan todennäköisesti oli pernaruttoa (anthrax). Koska eläinlääkäreitä ei ollut, karjaruton torjunta ja hoito jäi piirilääkäreiden huoleksi. Haartman hoiti tätäkin tehtävää tarmokkaasti käyden henkilökohtaisesti tutkimassa sairastuneita eläimiä. Hän laati havainnoistaan ja kokemuksiinsa pohjautuvista toimenpidesuosituksista useita julkaisuja, joista kaksi käännettiin suomeksi. Haartman hyödynsi myöhemmin kokemuksiaan karjarutosta ja sen torjunnasta myös akateemisessa mielessä. Ansioistaan karjaruton vastustamistyössä hänelle myönnettiin asessorin arvonimi 1761.

Akateeminen opettaja ja tutkija

Turun akatemian lääketieteellisessä tiedekunnassa oli akatemian perustamisesta 1640 alkaen ollut ainoastaan yksi professorin virka, jonka haltijat, mm. edellä mainitut Elias Tillandz, Herman Spöring ja Johan Leche, olivat poikkeuksetta olleet ulkomaista syntyperää. Aina 1700-luvun puoliväliin asti akatemian professorin virka oli samalla ainoa lääkärin virka Suomessa. Professori Johan Lechen sairastuttua Haartman nimitettiin v. 1764 akatemian lääketieteen apulaiseksi, ja Lechen pian kuoltua hän joutui vastaamaan koko lääketieteen opetuksesta. Seuraavana vuonna Haartman sai nimityksen akatemian lääketieteen professoriksi, ensimmäisenä syntyperäisenä suomalaisena.

Haartmanin 22 vuotta kestänyt akateeminen opetustoiminta kattoi olosuhteiden pakosta koko lääketieteen anatomiasta, fysiologiasta ja tautiopista aina lääkärintyön käytännölliseen harjoittamiseen asti. Lechen aikana käyttöön saadussa anatomian luentosalissa hän järjesti myös maksullisia anatomisia dissektionäytöksiä niille, "jotka haluavat tutustua tarkemmin oman ruumiinsa sisäiseen rakenteeseen". Haartmanin ajatteluun ja opetukseen suuresti vaikuttaneita aikalaisia oli Göttingenin yliopistossa toiminut luonnontieteilijä ja fysiologi Albrecht von Haller (1708-1777). Selvimmin ajan henki ilmenee kuitenkin Haartmanin ylenpalttisessa viehtymyksessä systemaattisten järjestelmien soveltamiseen tautien luokittelussa, johon hän oli epäilemättä saanut virikkeitä jo opettajaltaan Linnéltä. Linné noudatti luennoissaan pitkään Montpellier'n yliopiston professorin François Boissier de Sauvagesin (1706-1767) luomaa systematiikkaa.

Akatemian aikaisemmat lääketieteen professorit eivät olleet saaneet juuri lainkaan oppilaita hyvin ymmärrettävistä syistä. Olot olivat sotaisat ja sekavat, eikä maassa ollut ainuttakaan lääkärin virkaa professuuria lukuun ottamatta. Ensimmäinen heidän johdollaan lääketieteen tohtoriksi 1742 väitellyt oli Herman Spöringin pohjalainen oppilas Johan Ekelund. Haartmanin aikana tilanne muuttui ratkaisevasti. Haartman julkaisi kaikkiaan 15 väitöskirjaa, joissa hän esiintyi ohjaajana (praeses) ja hänen oppilaansa väitöskirjan puolustajina eli respondentteina. Osa väitöskirjoista oli stipendejä nauttiville opiskelijoille pakollisia ahkeruuden näyttöjä, stipendiaattiteesejä (pro stipendiariis) tai harjoitusväitöskirjoja (pro exercitione), osa varsinaisia graduaaliväitöskirjoja. Stipendiaattiteesit olivat yleensä ohjaajan kirjoittamia; tohtorinväitöskirjat saattoivat olla myös respondentin itsensä laatimia.

Haartmanin ensimmäiseksi väitöskirjaksi Turussa valmistui 1771 epäilemättä hänen itsensä kirjoittama teos aivohalvauksesta De apoplexia. Respondenttina oli Nousiaisten kappalaisen poika Nils Avellan, Haartmanin suosikki ja suojatti ja eräs niistä lahjakkaista opiskelijoista, joille hän tarjosi vapaan asunnon kodissaan (Railo 1995). Teoksessa aivohalvaus jaetaan 23 lajiin, joista kullekin luetellaan 2-14 eri alalajia tai syytä ja esitellään diagnostiikka, hoito ja ehkäisy. Hoitosuositukset ovat todella monipuoliset, mutta usein niissä toistuvat peräruiskeet, ulostuslääkkeet, kuppaus, iilimadot ja erilaiset nykynäkökulmasta katsoen enemmän tai vähemmän eksoottiset rohdokset. Eräät ehkäisyohjeista ovat nykyisinkin ajankohtaisia. Esimerkiksi "lihavuuden aiheuttaman aivohalvauksen (laji 7)" ehkäisyohjeissa todetaan: "Liikuntaa on pikku hiljaa lisättävä - - kevyt ruokavalio, esim. rasvaton maito - - ovat hyväksi" (Haartman ja Avellan 1771, käännös latinasta Reijo Pitkäranta 1995).

Jos systematiikka De apoplexia -kirjassa on pitkälle vietyä, aivan ylenpalttista se on Haartmanin pääteokseksi katsottavassa teoksessa Sciagraphia morborum, joka ilmestyi kahdeksana väitöskirjana vuosina 1779-1781 ja käsittää kaikkiaan 482 sivua. Sciagraphian järjestelmässä taudit on jaettu kasvien tapaan luokkiin (classis), heimoihin (ordo), sukuihin (genus) ja lajeihin (species), joiden luonteenomaisia piirteitä teksti esittelee. Vaikka mainittavia alkuperäishavaintoja tai -ajatuksia ei teokseen sisältyne, sillä oli selkeä koulutuksellinen tehtävä, koska se tarjosi kahdeksalle lääketieteen opiskelijalle mahdollisuuden väitökseen. Viimeinen väittelijöistä tosin pilaili Haartmanin luokitteluvimman kustannuksella ivamukaelmassa Försök til En Systematisk Indelning på Fruntimmers Svagheter, jonka hän julkaisi osuvalla salanimellä Malachias Luraeus (1781). Kirjoitus herätti melkoista huomiota ja aiheutti Haartmanille pitkäaikaista mieliharmia.

Muista Haartmanin väitöskirjoista mainittakoon kaksi vuodelta 1781. Ensimmäinen, Gabriel Erik Haartmanin puolustama, käsitteli booraksin vaikutusta haavan paranemiseen - kauan ennen antiseptiikan aikakautta. Tutkimus oli tehty Tukholman Serafimerlasarettetissa Olof Acrelin ja Karl von Schulzenheimin johdolla. Toinen ja historiallisen epidemiologian kannalta kiintoisa on Johan Florinin puolustama stipendiaattiteesi Om skärgårds febren omkring Åbo, jossa kuvataan elo-syyskuussa Turun saaristossa esiintynyttä "maha- ja sappikuumetta". Oireisiin kuuluivat mm. remittoivat kuume- ja väristyskohtaukset. Taudinkuvauksesta, joka kuvastaa ajan patogeneettisiä käsityksiä ("kuumematerian kertyminen", "coagula lymphae"), on nykylukijan vaikea päätellä varmasti oikeaa diagnoosia. Kyseessä on ehkä ollut pikemmin malaria kuin puutiaisenkefaliitti eli Kumlingen tauti. Kuten jo edellä mainittiin, Haartman hyödynsi myös kokemuksiaan karjarutosta akateemisessa koulutustyössään: Stipendiaattiteesin Om boskaps pesten respondenttina v. 1783 oli Gabriel Bonsdorff.

Väitöskirjojen ohella Haartman kirjoitti ahkerasti Kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisusarjaan Kongliga Vetenskaps Akademiens Handlingar. Tiedeakatemia oli perustettu v. 1739 mm. Linnén aloitteesta, ja tämä toimi sen ensimmäisenä esimiehenä. Haartman kirjoitteli myös sanomalehtiin eikä ainoastaan lääketieteen ja eläinlääketieteen piiriin kuuluvista kysymyksistä vaan myös maataloudesta, josta hänellä oli omakohtaista kokemusta mm. Ylikylän rusthollin isäntänä Turun liepeillä.

Turun akatemian ensimmäinen lääketieteen tohtori Johan Ekelund oli saanut arvonsa v. 1742 ilman juhlallisuuksia. Haartman pani nyt paremmaksi ja järjesti lääketieteellisen tiedekunnan ensimmäisen juhlallisen tohtorinpromootion 21.6.1781. Siinä seppelöitiin kolme tohtoria. Gabriel Haartman ja Emanuel Elfvenberg olivat Haartmanin oppilaita, mutta kolmas - vastoin Haartmanin tahtoa akatemian kanslerin määräyksestä promovoitu - oli Tukholman kaupunginkirurgi Anders Hagström (myöhemmin aateloituna Hagströmer) (Teir 1966).

Haartman kutsuttiin Kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi jo v. 1765 ja kymmenen vuotta myöhemmin Patrioottisen seuran jäseneksi. Vuonna 1778 hänelle myönnettiin Kuninkaallisen Vaasan ritarikunnan ritarin arvo.

Syyslukukauden 1787 Haartman oli työkyvytön, mahdollisesti vanhan keuhkotuberkuloosinsa aktivoiduttua. Hän kuoli Turussa saman vuoden joulukuun 29. päivänä. Muistopuheen Kuninkaallisen tiedeakatemian istunnossa Tukholmassa piti äsken mainittu Anders Hagström.

Lahjoittaja

Ahkera ja aikaansaapa Haartman kartutti omaisuuttaan ilmeisesti lähinnä menestyvänä praktikuksena. Hän oli avioitunut v. 1764 Porvoon piispan tyttären Johanna Nylanderin kanssa. Avioliitto jäi lapsettomaksi, ja Haartman ohjasi huomattavia varojaan alma materinsa hyvää palveleviin tarkoituksiin. Akatemia ja sen perillinen Helsingin yliopisto saavat kiittää häntä pääomista, jotka mahdollistivat kolmen uuden professuurin perustamisen. Vuonna 1778 hän yhdessä Fagervikin rautaruukin omistajan vuorineuvos Johan Hisingerin kanssa lahjoitti varat yhdistettyä kasvitieteen demonstraattorin ja lääketieteen apulaisen virkaa varten. Vuonna 1783 Haartman antoi pääoman anatomian, kirurgian ja synnytysopin professuuria ja vuonna 1785 luonnonhistorian ja eläinlääketieteen professuuria varten. Näiden lahjoitusten ehtona oli, että virkoihin nimitettäisiin Haartmanin osoittamat henkilöt. Akatemian kanslerin hyväksyttyä ehdot anatomian, kirurgian ja synnytysopin professoriksi nimitettiin Haartmanin serkunpoika Gabriel Erik Haartman ja luonnonhistorian ja eläinlääketieteen professoriksi hänen sisarenpoikansa Gabriel Bonsdorff. Haartmanin nykynäkökulmasta varsin nepotistiset valinnat osoittautuivat erinomaisen onnistuneiksi (Bonsdorff 1978, Klinge ym. 1987).

Haartmanin varoilla perustettiin myös kaksi stipendirahastoa opiskelijoille ja työtupa Turkuun. Viidentuhannen lajin kasvikokoelmansa ja "kauniin anatomisen preparaatin" hän määräsi testamentissaan akatemialle.

Johan Haartmanin elämäntyön merkitys

Haartmanin toiminta loi perustaa niin ehkäisevän kansanterveystyön, sairaanhoidon kuin lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kehitykselle Suomessa. Koko Ruotsi-Suomen tasolla Haartmanin lääkärikirja ruotsin- ja suomenkielisine hakusanoineen ja variolaation käynnistäminen olivat uraauurtavia saavutuksia, samoin karjaruton vastustamistyö. Toisin kuin aikaisemmat ulkomailla syntyneet Turun akatemian lääketieteen professorit Haartman harjoitti laajaa praktiikkaa. Hän oli myös perustamassa Suomen ensimmäistä ja valtakunnan toista modernia sairaalaa, joka samalla toimi yliopistollisena opetussairaalana. Haartmanin toiminta akateemisena opettajana ja tutkijana oli menestyksellistä ja mahdollisti Suomen ensimmäisen juhlallisen lääketieteellisen tohtorinpromootion. Haartmanin lahjoittamilla varoilla perustetut uudet professuurit edistivät ratkaisevasti tulevaa lääketieteellistä tutkimusta ja opetusta maassamme.

Kiitämme professoreita Arno Forsiusta ja Matti Klingeä arvokkaista tiedoista ja Helsingin yliopistomuseon johtajaa FM Kati Heinämiestä, intendentti FL Hindrik Strandbergia, museoamanuenssi FM Henna Sinisaloa ja Helsingin yliopiston kirjaston ja keskusarkiston henkilökuntaa erinomaisesta avusta lähdeaineiston ja kuvien hankinnassa.

Kirjallisuutta

1. Bonsdorff B von. Läkare och läkekonst i Finland under 300 år 1640-1940. Tammisaari: Ekenäs Tryckeri AB, 1978, s. 338.
2. Fagerlund LW, Tigerstedt R. Medicinens Studium vid Åbo Universitet. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet I Finland XVI. Helsinki: Tidnings- amp Tryckeriaktiebolagets Tryckeri, 1890.
3. Haartman JJ, Avellan N. Akateeminen väitöskirja aivohalvauksesta (1771). Latinan kielestä suomentaneet Reijo Pitkäranta ja Sari Kivistö. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 12: 117-52, 1995.
4. Haltia M. Sjählö hospital 1619-1962. Tukholma: Medicinhistorisk Årsbok 1963, s. 1-9.
5. Klinge M, Knapas R, Leikola A, Strömberg J. Helsingin yliopisto 1640-1990. 1. Osa: Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640-1808. Helsinki: Otava, 1987.
6. Klossner AR. Turun Lääninsairaalan vaiheita. 1756-1856. Ensimmäiset 100 vuotta. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja B, osa 62. Turku: 1956.
7. Luraeus M. Försök til En Systematisk Indelning på Fruntimmers Svagheter. Turku: JC Frenckell, 1781.
8. Muiluvuori J. Apteekkareita, lääkkeitä ja professoreita. Yliopiston Apteekki 1755-2005. Helsinki: WSOY, 2005, s. 351.
9. Rabbe FJ. Johan Johansson Haartman. Finlands Minnesvärde Män. Samling af Lefnadsteckningar. Helsingfors: JC Frenckell amp Son, Första Bandet 363-385, 1853 amp 1854.
10. Railo JE. Johan Johansson Haartman ja Nils Avellan. Preeses ja respondentti. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 12: 100-115, 1995.
11. Teir H. Den första solenna medicinska doktorspromotionen i Finland år 1781. Tukholma: Medicinhistorisk Årsbok, 1966, s. 1-12.

Artikkeli on julkaistu Duodecimin joulunumerossa 2006, 2006;122(23):2919-28.

Matti Haltia, emeritusprofessori
matti.j.haltia(at)helsinki.fi
Helsingin yliopisto, Haartman-instituutti, Patologian osasto
PL 21, 00014 Helsingin yliopisto

Antti Vaheri, emeritusprofessori
Helsingin yliopisto, Haartman-instituutti, Virologian osasto
PL 21, 00014 Helsingin yliopisto